?

Log in

Sydänsarja

> recent entries
> calendar
> friends
> profile

Sunday, January 16th, 2005
8:36 pm - Children of the Time Machine, osa 7

popnoir
Kun olimme saaneet sen selville, kukaan ei äkisti kyennyt sanomaan mitään. Ramo piti kädessään paperilappusta, johon olimme kirjoittaneet mitä numeroa mikäkin kojelaudan kummallinen nappi tarkoitti, ja tuijotti sitä lasittunein silmin. Nadie avasi suunsa mutta sulki sen taas.
"Me voisimme mennä mihin vuoteen tahansa", hän lopulta sai ilmoille pienellä äänellä.
"Niin."
Jälleen vallitsi hiljaisuus.
"No?"
"Mitä?"
"Mennäänkö?"
Ramo kohotti viimein katseensa paperista. "Mitä sitä täällä kaatopaikallakaan enää hengailisi", hän virnisti.

Yhtäkkiä asuinluolamme täyttyi hössötyksestä. Kukaan ei vieläkään oikein osannut suhtautua uuteen löytöön, me juoksentelimme ympäriinsä tietämättä oikein, miten tilanteessa pitäisi toimia.
"Mihin vuoteen tahansa!" Nadie toisteli kävellen pientä rataansa sisään ja takaisin ulos aikakoneen luo, kuin varmistaakseen ettei vain lähtisi pihalta minnekään ilman meitä. Ramo kokeili järkevämpää lähestymistapaa ja oli jo laatimassa listaa asioista, joita aikamatkalle pitäisi ottaa mukaan.
"Narua, vettä... olihan meillä täällä jossain linkkuveitsikin? Niin, mihin vuoteen me menemme?"
"Mihin vuoteen tahansa..."

(3 comments | comment on this)

Sunday, December 12th, 2004
6:04 pm - Children of the Time Machine, osa 6

riikkapien
"Tarkoitatko, että tällä pääsee täältä pois?" kysyi Ramo. "Siis pois tästä ajasta?"
"Silta vaikuttaisi", Nadie totesi selvästi tyytyväisenä itseensä.
"Onko siinä mitään muita vuosia, kuin tuo 1690? Tai pääseekö sillä tulevaisuuteen?"
"Kyllä tässä on muitakin. Tämä tässä on 1825, tämä 1750 ja tässä on vuosi 1999."
"Mielenkiintoista..." Ramo jäi mietteissään katselemaan paperia. "Minusta näyttää niinkuin noissa nappuloiden kuvioilla olisi jokin kaava. Oletko huomannut sen?"
"Mikä kaava? En ole vielä sellasita."
"Katso" Ramo osoitti erään painikkeen kuvaa paperissa. "Tuo kuvio tuntuu toistuvan kaikissa. Ja tuossa vuoden 1999 kohdalla kehotetaan painamaan tuota painiketta kolmesti. Ja samaa pitää painaa 1690 kohdalla. Mutta nuo näppäinten merkit eivät taida olla japania."
"Eivät niin. En ole saanut niistä mitään tolkkua." Nadie katseli kiinnostuneena paperia. "Mutta tämän avulla voimme ehkä selvittää niiden merkiyksen, vai mitä luulet?"
"Niin luulisin... Käyn etsimässä kynän ja paperia, että voimme kirjoittaa kaiken ylös."
Ramo meni luolaan penkomaan matkalaukkuja ja me jäimme tutkimaan paperia. Molemmat tytöt tuntuivat olevan kiihdyksissä. Tämä saattoi olla juuri sitä uutta ja jännittävää, mitä olimme odottaneet.

(comment on this)

Monday, December 13th, 2004
3:55 pm - Children of the Time Machine, osa 5

popnoir
"Tunetaan myös japanin kielenä", Nadie vastasi. "Muistan kuinka joskus nuorempana opiskelin sitä..."
"Mitä siinä lukee? Mitä siinä lukee?" Ramo kysyi hyppien innoissaan.
"Umm..." Nadie naurahti hermostuneesti.
"Mitä?"
"No, siitä on tosiaan aikaa... Enkä koskaan varsinaisesti hallinnut sitä hyvin... Vaikea kieli..." Nadien ääni pieneni muminaksi. Ramo mulkaisi häntä.
"Sinä sanoit että ymmärrät."
"No, sen verran että tällä on jotain tekemistä ajan kanssa. Jos oikein veikkaan, tämä on aikakone."
"Eihän sellaisia ole!"
"Mutta miksi tässä lapussa muuten olisi muistiinpanoja siitä, miten eri vuosiin pääsee. Katso!" Nadie tyrkkäsi lapun Ramon nenän eteen. "Nämä merkit tässä tarkoittavat vuosia... Tässä, vuosi 1690, esimerkiksi. Ja nämä merkit, nämä eivät ole japania vaan kuvaavat noita nappeja. Sanoisin, että jos painamme tuosta ja tuosta ja tuosta, pääsemme vuoteen 1690."
Ramo ei voinut muuta kuin tuijottaa ystäväänsä ihmeissään.

(comment on this)

Tuesday, November 30th, 2004
10:19 pm - Children of the Time Machine, osa 4

riikkapien
Nadie ei vaivautunut selittämään meille mistä oli kyse tai mitä hän oli kuullut, vaan alkoi tutkia koppia. Me Ramon kanssa istuimme Pontiaciin katselemaan, mutta kun emme tienneet mistä oli kyse, niin kyllästyimme pian. Ramo päätti ottaa päiväunet, otti hyvän takanoja-asennon ja veti tänään löytämänsä kuluneen stetsonin silmilleen.
Aikaa kului, kunnes Nadie hihkaisi iloisesti:
"Nyt ymmärrän mistä he puhuivat"
Ramo havahtui ja menimme kopin luokse kuuntelemaan, mitä Nadie oli keksinyt.
"Kuulin, kuinka ne uniformumiehet puhuivat ihmisten tajuavan jotain, jos he pääsisivät tähän käsiksi. Nyt ymmärrän, mitä he tarkoittavat."
"Mitä?" kysyi Ramo uteliaasti. Uni oli karissut hänen silmistään nopeasti.
"Tutkin koppia sisältä. Ensin en ymmärtänyt, mihin noita nappeja, kiekkoja ja tuota näyttöä tarvitaan. Enkä tietenkään uskaltanut kokeilla. Koetin etsiä kojelaudasta jotain vihjettä, mutta en keksinyt mitään."
"Mutta juurihan sanoit, että keksit, mistä he puhuivat."
"Aivan. En löytänyt kojelaudasta mitään, mutta löysin sen alla olevasta pienestä kolosta tämän." Nadie nosti esiin taitellun paperin ja ojensi sen Ramolle.
"Mutta eihän tässä ole mitään järkeä." Sanoi Ramo paperia hetken katsottuaan. "Tämähän on täyttä siansaksaa."

(comment on this)

Monday, November 29th, 2004
9:03 pm - Tohtori Benner 1: Bennerin klinikka, osa 5

riikkapien
Ramona puheli iloisesti päivästä.
"Oli jännittävää päästä vihdoinkin tekemisiin oikeiden potilaiden kanssa. Se on kuitenkin ihan eri asia, kuin koulun harjoitukset. Potilaan suhtautuivat sitäpaitsi todella mukavasti, kun kuulivat että olen harjoittelija."
"Niin." Nadja oli kuitenkin aivan omissa ajtuksissaan.
"Nadja hei, mikä sinun on? Olet taas aivan jossain muualla" huomautti Ramona. "Mikä sinua vaivaa? Luulisi sinun olevan iloinen, kun olemme vihdoinkin päässeet harjoittelemaan käytännössä. Etkä edes joutunut isän työpariksi."
"Niin, vielä."
"Silti. Luulin sinun olevan yhtä innoissasi harjoittelusta kuin minä."
"Minäkin luulin, että tästä tulisi mukavaa, mutta taisin luulla väärin."
"Miksi niin luulet? Johtuuko se jotenkin Danielista? Hän vaikutti todella mukavalta."
"Niin varmasti vaikuttaakin" ajatteli Nadja. "Niinhän hän aina vaikuttaa, hän on juuri sellainen mies." Ääneen hän kuitenkin sanoi "Ehkä tämä johtuu vain väsymyksestä ja jännityksestä. Taidan mennä nukkumaan. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä!"

(4 comments | comment on this)

7:57 pm - Children of the Time Machine, osa 3

popnoir
"Uniformumiehiä", Nadie puuskahti. "Niitä oli ainakin viisi, jonkin sortin viranomaisia."
"Missä? Täällä?" Ramo kuulosti hätääntyneeltä. "Mitä ne täällä tekivät?"
"Toivat tämän", Nadie vastasi. Ramo potkaisi kevyesti kopin kylkeä.
"Älä! Jos kuulin oikein, se on... se on... se voi olla jotain tärkeää."
"Miten niin?"
"Ne puhuivat kapinaliikkeestä. Joku sieltä - ne sanoivat - oli kehittänyt yhteiskunnalle vaarallisen esineen. Kuulin vain että se saisi ihmiset huomaamaan jotain, ja että täällä on hyvä paikka sille. Ramo, se esine on tämä."
Ramo näytti vähintäänkin yllättyneeltä. "Puhelinkoppi? Nadie, puhelinkopit keksittiin ja otettiin pois käytöstä aikoja sitten."
"Näyttääkö tuo sinusta muka puhelimelta?"
Me katsoimme tarkemmin koppia. Sen sisällä ei tosiaankaan ollut puhelinta, vaan näyttöruutu ja jonkinlainen taulu täynnä erilaisia painikkeita.
"Pankkiautomaattikoppi?"
Nadie avasi varovasti oven. "Ei voi olla. Luuletteko että me saisimme tämän kannettua kotiin asti? Haluan tutkia tätä tarkemmin. Te ette kuulleet sitä keskustelua... Kuulosti todellakin siltä että tämä on jotain tärkeää."
Niin koppi lopulta päätyi seisomaan luolamme suuaukon viereen.

(comment on this)

12:23 pm - Children of the Time Machine (osat 1-2)

popnoir
Me asuttiin muuten vain kaatopaikalla. Se saattaa tietysti kuulostaa hieman
kummalliselta; eihän kukaan normaalisti asu kaatopaikalla "muuten vain",
mutta me emme oikeastaan keksineet parempaakaan paikkaa asua. Luola noiden
jätevuorten liepeillä oli ainoa paikka, jota saatoimme kutsua kodiksi. Itse
asiassa se oli hyvinkin kotoisa paikka. Asuntomme ei ollut mikä tahansa
roskakasa, vaikka se olikin sistustettu lähinnä kaatopaikalta läytyneillä
tavaroilla. Mielikuvitusta - jota meillä kyllä riitti - käyttämällä olimme
saaneet loihdittua rajallisistakin mahdollisuuksista vaikka mitä. Olimme
ylpeitä keksimistämme sistusratkaisiusta, joita ei tosiaankaan mistään
sistustuslehtien sivuilta läytäisi. Nukuimme riippumatossa, risaisessa
sohvassa tai vanhalla patjalla, kuka missä milloinkin. Päytänä meillä ehkä
oli vain pahvilaatikko, mutta tuoleina pari aivan käypää, joskin hieman
vinoa jakkaraa. Kaikki hauskat pikkutavarat säilyivät muutamassa
nuhraantuneessa matkalaukussa, ja olipa meillä jopa sellainenkin
yleellisyyskin kuin kirjahylly. Luola-asuntomme pihalla oli vanha autonrämä,
ruosteinen Pontiac viime vuosituhannelta, jossa Nadie ja Ramo mielellään
istuivat ja kuvittelivat ajavansa kaukaisilla teillä.
On oikeastaan aika hämmästyttävää, mitä kaikkea aivan käyttäkelpoista
tavaraa ihmiset heittävätkään roskiin. Meistä oli hauska kuljeskella
kaatopaikalla, sillä sieltä saattoi läytää lähes mitä vain.

Eräänä päivänä, kun olimme jälleen yhdessä kiertämässä kaatopaikkaa,
tutkimassa, löytäisimmekö jotain uutta lisää kotimme sisutukseen, tai
hyvällä tuurilla vaikka vaatteita, joita voisimme kunnostaa käyttöön
(vaatteet olivatkin ehkä suurin ongelmamme) kuulimme yllättäen erään
kukkulan takaa ääntä. Yleensä kaatopaikalla ei liiku meidän lisäksemme
ketään. Itse asiassa rikoimme lakia, kun olimme asettuneet sinne asumaan,
joten kuullessame jonkun liikkuvan kaatopaikalla pyrimme pysymään
näkymättömissä, ettemme jouluisi virkavallan kanssa tekemisiin. Jäimme siis
kukkulan taakse kuuntelemaan ja seuraamaan, miten tilanne edistyisi.
Siinä odottaessamme kuulimme kiinnostavaa mutinaa. Koska äänet alkoivat
kiinnostaa meitä mutta emme kuulleet niitä kunnolla, Nadie lähti ryömimään
lähemmäksi kuuntelemaan, mitä toisella puolen tapahtui. Hetken päästä
kuulimme kuinka puhe ja askeleet lähtivät meistä poispäin, kohti kaatopaikan
porttia. Kun emme kuulleet enää mitään lähdimme etsimään Nadiea. Kävelimme
kukkulan ympäri ja löysimme hänet sen toiselta puolen pieneltä tasanteelta.
Hän oli tutkimassa jotakin, mikä muistutti epäilyttävästi Pontiacimme kanssa
samalta vuosituhannelta olevaa puhelinkoppia. Nadie oli kuitenkin kuullut
siitä jotain, mitä me emme olleet.

(3 comments | comment on this)

Sunday, November 28th, 2004
6:48 pm - Tohtori Benner 1: Bennerin klinikka (osat 1-4)

popnoir
Talo oli suuri ja komea. Se seisoi keskellä tätä kaupungin laidalla sijaitsevaa, melko varakasta kaupunginosaa. Daniel Lehmann ajoi autonsa tuon talon pihaan tuntien suurta kunnioitusta sitä kohtaan. Hän nousi autosta ja käveli talolle. Katsahtaessaan kelloaan hän huomasi olevansa hyvissä ajoin paikalla. Hän avasi oven ja astui sisään Bennerin klinikan odotushuoneeseen. Huone oli viihtyisä, mutta vielä tyhjillään lukuun ottamatta vastaanottotiskin takana istuvaa vastaanottovirkailijaa.
"Huomenta Katherine" Daniel tervehti tätä papereihinsa syventynyttä naista.
"Huomenta Daniel!" vastasi Katherine iloisesti hymyillen. "Ajoissa taas tapasi mukaan. Claus on jo takahuoneessa. Tuli perheen puolelta muutamia minuutteja sitten ja kävi ilmoittamassa, että odottaa sinua siellä. Muistithan, että hänen tyttärensä aloittavat tänään harjoitusjaksonsa täällä? Toinen heistä tulee varmasti sinun avuksesi vastaanotolle."
"Kiitos muistutuksesta, olin jo lähes unohtanut sen. Ovatko hekin takana?"
"Luultavasti, en tosin ole vielä nähnyt heitä."
"Minä menen katsomaan, kuka on ensimmäinen potilas?"
"Rouva Hertz. Olen jo vienyt kansion huoneesi pöydälle."
"Sinä taidat olla aina yhtä täsmällinen, Kathy!" naurahti Daniel ja jatkoi matkaansa lyhyttä käytävää pitkin vastaanottohuonieden ohi henkilökunnan tiloihin.

Pieneen mutta kodikkaaseen virkistyshuoneeseen saavuttuaan Daniel huomasi kahden nuoren tytön olevan jo paikalla.
"Huomenta. Te taidatte olla Claus Bennerin tyttäret? Minä olen apulaislääkäri Daniel Lehman."
"Hauska tutustua, herra Lehman", vastasi toinen tytöistä hymyillen. "Minun nimeni on Nadja Benner, ja tässä on sisareni Ramona".
"Voi, sanokaa vain Danieliksi, niin kaikki täällä tekevät", vastasi lääkäri hymyillen lämpimästi, ja jatkoi: "Hassua, te ette näytä yhtään sisaruksilta". Se oli totta. Nadjaksi esittäytyneellä nuorella naisella oli harmaat hieman surumieliset silmät ja ylväät piirteet, joista Daniel saattoi tunnistaa tohtori Bennerin. Kullankeltaiset hiuksensa Nadja oli sitonut paksulle palmikolle. Hänestä kuvastui sekä sellaista rauhallisutta että lujaa tahtoa, jotka olivat tärkeitä ominaisuuksia sairaanhoitajalle. Ramona taas oli aivan erilainen. Hänen kasvoiltaan ja vihreistä silmistään Danielin oli vaikea lukea mitään, tuntui kuin niiden takana piilisi salaisuuksia, joista muu maailma ei tiennyt mitään. Kun nuo mystiset vihreät silmät hetkeksi kiinnittyivät Danieliin, tämä näki niissä välähtävän jotain, muttei osannut selittää, mitä. Ramona käänsi pian katseensa pois ja jatkoi kurittomien, hieman kihartavien punaisten hiustensa kiinni sitomista.
"Biologisia sisaruksia me emme olekaan", Nadja selitti. "Minä olen Clausin tytär, Ramona adopotoitu kolmen vanhana. Harva kuitenkaan enää edes muistavaa sitä - me olemme yhtä perhettä kuin ketkä tahansa muut", tyttö naurahti.

Daniel oli juuri kysymässä Ramonalta tämän menneisyydestä, kun ovi hänen takanaan kävi.
"kas, olet jo kerinnyt tänne liehittelemään tyttäriäni", kuului hänän takaansa tuima miesääni. Kääntyessään hän kuitenkin näki jo tutuksi käyneen pilkkeen silämäkulmassa Claus Bennerin muuten tuiman näköisillä kasvoilla.
"en vielä ehtinyt aivan niin pitkälle, Claus", hän letkautti takaisin saaden klinikan omistajan, tohtori Claus Bennerin hymyilemään iloisesti. Tottuminen tohtori Bennerin poikkeukselliseen huumorintajuun oli vienyt Danielilta oman aikansa, mutta nyt hän oli jo oppinut heittämään vastakommenttejakin.
"Kumman näistä kullannupuistani haluaisit tänään avuksesi vastaanotolle?" kysyi Claus laskien kätensä tyttäriensä olkapäille. "Tietysti vaihdamme työpareja jossain vaiheessa harjoitusjaksoa."
"Kenties sinun klinikan johtajana olisi kannattavampaa määrätä työparit vastaanotoille. Osaat kenties minua paremmin päätellä kumman kanssa minun olisi kannattavampaa aloittaa, koska tunnet heidät pitemmältä ajalta, kuin minä." Puhuessaan Daniel vaihtoi normaalit päällysvaatteensa lääkärin valkoiseen työtakkiin.
"Jos jaamme nyt alkuun niin, että sinä otat avuksesi Nadjan ja minä puolestani Ramonan, mutta työparithan vaihtuvat kuitenkin jossain vaiheessa", vastasi Claus, nyt hyvin ammattimaisella, arvokkaan kuuloisella äänellä. "Kuka on sinun ensimmäinen potilaasi tänään?"
"Rouva Hertz. En ole vielä kerinnyt tutustua hänen papereihinsa", vastasi Daniel saman kaltaisella, ammmatilaisen äänellä, mutta hänen ajatuksensa olivat keskittyneet toisaalle, Ramonaan. Hän oli huomannut tytön vaivihkaa katselleen häntä ja oli ollut huomaavinaan silmien tummuvan, aivan kuin pettymyksestä, Clausin ilmoittaessa Nadjan olevan Danielin ensimmäinen työpari. "Hän on jotenkin erilainen", ajatteli Daniel lähtiessään vastaanottohuoneeseen Nadjan kanssa "mutta hänestä ei tunnu saavan otetta..."

Vaikka Nadja olikin tottunut liikkumaan klinikalla pienestä pitäen ja kuuunnellut lääkäreiden juttuja, häntä jännitti silti tämä varsinaisen harjoitusjakson alkaminen. Hän oli toivonut pääsevänsä työskentelemään isänsä parina, sillä olisi ollut helpompaa aloittaa tutun ihmisen seurassa. Nadja tiesi kyllä, että lääkärin työssä oli tärkeää tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa - ja tulihan hän toimeen missä tilanteessa vain, ollen aina kohtelias kuten tohtori Benner oli opettanut. Vieraiden ihmisten seurassa hän kuitenkin tunsi olonsa jokseenkin epämukavaksi, kuten nyt. Erityisesti nyt. Isä varmasti tiesi sen, mutta miksi hän oli sitten ottanut Ramonan työparikseen ja jättänyt hänet, Nadjan, tuon tuntemattoman tohtori Lehmannin avuksi?
"Mukavaltahan hän vaikuttaa", vastasi Nadja Ramonan uteluihin hänen työparistaan. Työpäivä oli ohi ja sisarukset olivat palanneet asuinpuolelle ja istuvat nyt vanhan talon salissa keskustellen kokemastaan.

(comment on this)


> top of page
LiveJournal.com